Blogi vetäytyy nyt ainakin toviksi lomailemaan, sillä kärsin pienestä motivaatiopulasta päivittämisen suhteen. Katsotaan, josko intoa tulisi lisää hiljaiselon jälkeen. Koirien kanssa touhuan tietty kuten ennenkin, laitan vain nettiraportoinnin hetkeksi jäähylle. Lystikästä loppuvuotta kaikille!

Pyörähdettiin viikko sitten Isännän kanssa Tukholmassa ajatuksella "Vika irtiotto kahdestaan ennen pienen syntymää". Oli huippua. Mun vanhemmat paimensivat koiria meillä. Pystyin jopa keskittymään lomailuun, kun oli osaavat luottohoitajat apuna.

Juoksutkin loppuivat jo kummaltakin koiralta, hienoa. Helpottaa kyllä, kun ei tarvitse olla jatkuvasti housuja pukemassa, riisumassa, pesemässä ja kuivaamassa. Yleensä puhtaat ovat myös jossain hukassa. Pohdiskelin, että ehkä Muumin uskaltaisin ainakin leikkauttaa: tyttö kun ei ole ollenkaan dominoiva. Mutta täytyy katsoa.

Lenkkeily on neitosten kanssa sujunut nyt tosi kivasti: jopa enemmistö koiraohituksista on mennyt erittäin mallikkaasti. Yllättävää kyllä, Muumi reagoi yleensä vastaantulijoihin enemmän. Ei kuitenkaan haukkumalla, vaan saattaa vähän tempoilla. Ei se silti mitenkään mahdoton ole ja kyllä tuokin ominaisuus saadaan vielä karsittua. Mulla on kova luotto meidän otuksiin. <3

Vietin viime viikonlopun Lontoossa työkavereiden kanssa. Voin sanoa, että UPEA mesta. Perjantai meni ihmetellessä suurta maailmaa (tuolloin ajattelin, että huh, täällä en kyllä viihdy), lauantaina ja sunnuntaina olinkin sitten jo ihan sinut ihmismassan ja hämähäkinseittimäisen metroverkoston kanssa. Ei se edes tuntunut niin valtavalta kaupungilta kuin on, kun oli apuna kartta ja metrokartta. Olisin kyllä mieluusti jäänyt pidemmäksikin aikaa, mutta ehti tuossakin ajassa tulla jo Isäntää + mun karvataateleita ikävä. Ikävää lievitti hieman vatsassa vauhdikkaasti potkiva pieni ihme, joka piti mulle seuraa.

Sain kotoa myös tekstarin, että Muumikin liittyi pöksysirkukseen. Nyt meillä on kaksi puettua pikkumarakattia, joista kummallekaan ei voi laittaa pöksyihin lisäimuksi talouspaperia, sillä nuo hullut pistelevät paperin poskiinsa. Eipä siis auta muu kuin pestä usein pyykkiä ja hommata kenties jokuset housut lisää (aiemmin Muumi on ollut ihan sinut talouspaperin kanssa).

Viikko kesti pelkkää vuotoa, nyt tytöt ovat alkaneet pitää taas omaa K18-showtaan takapihalla. Mana on aina välillä melkein hätää kärsimässä Muumin kanssa. ;) Niillä on ulkona ihan eri persoonat: Mana on sisällä suuri, uljas ja Muumia ylempiarvoinen, kun taas pihalla se on ihan pieni, Muumin oma palvelija, josta ei ole jääkarhullemme vastusta yhtään. Tosin ihan hauskaa niillä näyttää olevan, leikkiessä ja toistensa selkiin hypellessä.

Kohta saankin olla karvanaamojemme kanssa huomattavasti enemmän, kun äitiysloma alkaa. Aamukamman mukaan työpäiviä on enää alle 40 (tarkalleen ottaen 38 tämän päivän jälkeen). Aika menee hurjan nopeasti, luultavasti sitten äippälomallakin. Mutta murehtikaamme sitä vasta sitten. :)

Aamu alkoi jotenkin niin ihanasti. Ei siis siksi, että herätyskello soi tuttuun tapaan klo 5:50 aamulenkkiä varten, vaan makkarin oven taakse tassutelleen jääkarhumme takia. Havahduin laminaatilla rapiseviin kynsiin hieman ennen kuin kello ehti avata sanaisen arkkunsa ja kun avasin makkarin oven, seisoi siellä häntää iloisesti heiluttava Muumi, joka siristi suklaanappisilmänsä pieniksi viiruiksi (taisi makkarin valo häikäistä juuri yöpuulta noussutta murua). Sitten tyttö tuli ihan viereen, lipaisi tervehdyksen kämmenelleni ja venytteli tyytyväisesti jutellen. Sitten se meni tamppaamaan hännällään patjan reunaan ja yritti kaikin voimin venyttää itseensä pituutta, jotta olisi saanut annettua Isännälle pusun. Olen kyllä niin iloinen, että tämä ihana superpakkaus etsi aikoinaan kotia ja päätyi meille.

Mana-murunen hipsutteli yläkertaan aavistuksen Muumin jälkeen, istui ihan mun vierelle ja silminnähden näytti rapsutuksista. Se on aamuisin aina ihan eri koira kuin muuten: yleensä se reagoi rapsutuksiin kuten meikäläinen veroilmoituksen täyttämiseen, mutta aamuisin tyttö oikein hakeutuu vierelle ja heittäytyy jopa selälleen mahasilittelyä kinumaan. Nyt tyttö nauttii hyvänäpidosta ehkä normaaliakin enemmän, sillä pikkuisella alkoivat juoksut eilen. Ihmekös, että on taas välillä pörhistellyt Muumin läheisyydessä.

Veikkaan, että lähipäivinä Muumikin liittyy pöksysirkukseen. Siitä ei menekään sitten kuin hetki siihen, kun tytöt jahtaavat toisiaan ympäri pihaa ja hyppivät toistensa selkään silloin, kun emme ole kieltämässä. Siinäpä näky.

Eilen oli Mana-muru Maximuksen vuoro päästä vapaamuotoiseen koirankoulutukseen. Niinpä meikä änkeytyi auttamatta pieneksi jäävään kevyttoppapukuun (tarttis jossain vaiheessa vaihtaa isompaan), täytti taskut herkuilla ja leluilla, jonka jälkeen suhasimme Kaarinan keskustaan treenaamaan. Manan kanssa saa aina (tai ainakin ennen sai) jännittää, millainen päivä sillä sattuu olemaan. Nyt tyttö on käyttäytynyt mitä kultaisimmin joka ikinen kerta. Okei, okei, kyllähän neiti eilenkin muutamaan otteeseen räjähti möykkäämään kun kävi aika tylsäksi ja joku "tuijotti", mutta rälläkkä ei jäänyt päälle vaan sain huomion aina itseeni. Tyttö seurasi kuin unelma ja totteli kaikkia käskyjä, saatiin jopa kehuja muilta treenaajilta ja ihastuneita huokauksia <3 Neiti selvisi leikiten ritilärappusista, joissa itseäkin melkein hirvittää, huristeli ammattilaisen elkein hississä mun kanssa, selviytyi leikiten kerrostalon liukkaista rappusista, piti kontaktia yllä toisten koirakoiden välissä pujotellessa ja vaikka mitä. Mana on niin täydellinen tyttö, mun oma pieni sakemannimuru.

Kävin aiemmin tällä viikolla Muumin kanssa vapaamuotoisissa koiratreeneissä, Mana jäi vaihteeksi kotiin Isännän kanssa. Oma valkoinen susi pärjäsi tosi hyvin, mitä nyt aluksi tyttöä jännitti ihan kauheasti muiden koirien lähellä (mm. nosti karvat pystyyn, teki alistumiselkeitä ja luikki mun jalkojen taakse suojaan). Illan edetessä kuitenkin rohkaistui hienosti ja osoitti jopa pieniä seuraamisen elkeitä :)  Varsinaisten treenien jälkeen mentiin vielä koirapuistoon, jossa neiti pärjäsi tositositosi hyvin eikä jännittänyt enää yhtään. Se jopa haastoi pientä terrieriä leikkimään, nosti pyllyn pystyyn ja heitti etutassut maahan <3 Sitten ne jahtasivat toisiaan pitkin puistoa ja pystyivät leikkimään tosi hyvin yhdessä kokoerosta huolimatta. Että mä olin meidän jääkarhusta ylpeä.

Olisi kyllä todella kiva, jos jättäisitte jotain merkintöjä kommenttilaatikkoon. Kävijälaskurista näen, että lukijoita riittää, mutta juuri muuta en teistä sitten tiedäkään.

Eilen oli superkiva ilta. Kävin vapaamuotoisissa koiratreeneissä Manan kanssa ja meni vaikka kuinka hyvin! Harjoiteltiin ohituksia ja kaikenmoisia muitakin, eikä ilmennyt ainuttakaan ongelmaa. Tai no, ainoa vaikeuksia tuottanut asia oli ympärillä sijaitsevat jalkapallokentät, sillä tuo meidän neitihän on tunnetusti pallohullu. Kovasti oli kiinnostunut ja veti välillä remmin suoraksi kohti kenttiä, mutta sain kuitenkin kutsumalla takaisin. Seuraavalla kerralla menen Muumin kanssa, niin pääsee sekin välillä ryhmään harjoittelemaan.

Sitten vielä ilouutisia tännekin. Nimittäin meidän perhe kasvaa helmikuun puolivälin tienoilla pienellä ihmistaimella. Tästä olemme kovinkovinkovin onnellisia, olo parempi kuin lottovoittajalla. <3 Toivottavasti kaikki sujuu hienosti.

Terkkuja Turun keskustasta! Menin sinne pitkästä aikaa treenaamaan kaupunkikäyttäytymistä Manan kanssa ja meni kyllä todella hyvin. Aluksi ilmassa oli pientä vetoa, mutta kun neiti sai kiireisimmät hajut haisteltua, malttoi rauhoittua ja kulki vierellä remmi löysänä. Käytiin ajelemassa kaupunkilautta Förilläkin, sepä vasta jännä kokemus oli meidän pikkusakulle. Erityisesti ekalla kerralla laituria huimaa vauhtia lähestyvä lautta kiinnosti neitiä kovasti, mutta uskaltautui kuitenkin heti kyytiin. Lautan kyydistä tyttö kuikuili uteliaana Aurajokeen. Ties vaikka olisi sinne hypännyt, jos ois päässyt.

Ihmisistä neiti ei ole onneksi yhtään kiinnostunut keskustan vilinässä emmekä siis herätä pahennusta ruuhkaisissakaan kohdissa. Myös vastaantulleet koirat ovat lähes kuin ilmaa, on vissiin muutakin tekemistä kuin niiden kyttäys. Irrallaan ollut kissa sai karvat pystyyn, mutta meidän suloisuuspakkaus pysyi hiljaa ja laski karvatkin kissan hävittyä näköpiiristä. Ja oli sillä kissallakin karvat pystyssä, olisittepa nähneet ;)

Kesken lenkin piti kyllä poiketa mun duunipaikalla, kun Mana tuijotti niin intensiivisesti kuraisia vesilammikoita. En antanut juoda niistä, vaan tyttö sai eteensä raikasta hanavettä. Sitä se vetikin kerralla melkein koko astian tyhjäksi. Lopuksi piipahdettiin jätskille, jota tosin mä vaan söin. Istuttiin terassille, jossa Mana meni heti varjoon makaamaan ja mä katselin Aurajoessa lipuvaa vettä. Aurinko paistoi ja oli kaikin puolin ihanaa. <3

Muumi pääsi sillä aikaa vähän pienempään keskustaan, nimittäin Littoisten keskustaan. Aion kyllä meidän jääkarhunkin viedä taas joku kerta Turkuun, samaan aikaan en niitä siellä tohdi lenkittää. On kuitenkin semmoinen kaksikko ;)

Vietettiin viikonloppu lapsuudenmaisemissa hurttien kanssa. Oli kyllä mukavaa, paitsi tuli taas yksi välikohtaus. Edellisestä on nyt semmoinen reilu kuukausi, joten ehtihän tässä jo olla rauhallistakin välillä. Sekä mä että Isäntä oltiin ilta poissa ja koirat hengailivat mun vanhempien kanssa. Kun tulin kotiin, Mana kävi Muumin päälle ja Muumi tietty vastasi takaisin. Sain kuitenkin kiskottua tytöt irti enkä löytänyt kummastakaan haavoja, joten taisi olla enemmän showta kuin tosissaan tappelemista. Harmitti kyllä niin vietävästi ja harmittaa edelleen. Olisi niin kiva, jos saisin Manasta jotenkin leppoisamman ja vähemmän mustasukkaisen. Mutta olen mielestäni kokeillut kaikkea ja yrittänyt tyttöä muuttaa pitkäjänteisesti, mutta se vaan on kova koira, ei sille voi mitään. Onneksi kuitenkin 90 %:sti käyttäytyy kuin unelma ja on mitä ihanin hurtta. Aina välillä sillä vaan palaa kiinni ja Muumi-parka joutuu kohtaamaan seuraukset. Eipä sekään silti onneksi mitenkään ahdistuneelta vaikuta, vaan oikeinkin onnelliselta koiralta.

Muuten kaikki on paremmin kuin hyvin.

Taitaapa alkaa meidän Manalla taas juoksut: toisaalta usein tulee ajateltua noin ja sitten niitä odotellaankin useampi kuukausi. Noh, saas nähdä, miten tällä kerralla. Veikkaanpa, että Muumi seuraa sitten perässä ja aloittaa omansa parin päivän viiveellä. Edelleen pohdin molempien leikkauttamista, mutta pelkään, että se muuttaisi luonteita radikaalisti. Tai lähinnä sitä, että Manasta tulisi dominoivampi Muumia kohtaan. Voihan myös olla, että luonne säilyisi ennallaan tai Manasta tulisi säyseä kuin lammas (sitä ehkä hivenen epäilen, heh). Jälkikasvua ei kuitenkaan aiota kummallakaan teettää, joten sinänsä juoksuista ei ole mitään hyötyä. Jää nähtäväksi...

Nyt koirat tuhisevat onnellisina pitkin kämppää. Sen sijaan klo 6:00 tänään lauantaina aamulla neitosille tuli hätä ja alkoi semmoinen itkusirkus, että piti raahautua sängystä. Mulla oli uni aika vahvasti kesken, mutta tiedän, ettei kumpikaan neideistä itke pisuhätäpisuhätäpisuhätä-itkua turhaan. Tein sitten samantien kunnon lenkin ja oli kyllä aika hienoa, kun koko muu kaupunki nukkui. Näkyi vaan lintuja ja aamukastetta. <3 Nyt sitten pohdiskelen, mitäpä tekisin tähän aikaan. Jospa vaikka aloittaisin aamiaisesta.

Minä ja Isäntä kävimme katsomassa Kreikassa, miltä aurinko näyttää (on päässyt vähän Suomen kesässä unohtumaan). Nyt on tuo rentouttava viikko takana ja fiilis kiva, erityisesti kun nyt on aurinko näkynyt täälläkin päin maapalloa.

Tässä kuitenkin tilanne, josta lähdettiin reissuun:

Maisema muuttui mukavammaksi jokusen tunnin jälkeen:

Koirat olivat hoidossa maailman parhaassa koirahoitolassa, hoitolan pitäjän omassa kodissa (täältä löytyy lisää tietoa: www.piasdreamdogs.fi). Mua jännitti aika vietävästi etukäteen, kuinka neidit pärjäävät. Eniten pelotti se, että Muumi alkaa taas stressata samaan tapaan kuin silloin kun se muutti meille. Pelkäsin myös, että tytöt alkavat tapella uudessa ympäristössä ja että tunnelma on räjähdysaltis jatkuvasti. Mutta arvatkaas mitä: neidit hoisivat homman kotiin kuin olisivat vanhat konkarit! :) Kuulemma Muumi otti rennommin kuin Mana, makoili vaan tyytyväisenä ja kerjäsi rapsutuksia. Kyllä Manakin sitten onnistui rentoutumaan, vaikka sille tämä yllättäen hankalampaa olikin. Hienoin oli kuitenkin se hetki, kun haettiin tytöt kotiin. Muumi nousi kahdelle tassulle ja kapsahti mun kaulaan (yleensähän neiti on aika hillitty ja korkeintaan heittäytyy maahan selälleen häntä heiluen rapsuteltavaksi). Mana juoksi ja vinkui siinä ympärillä, kunnes katosi talon taakse ja toi pallon jalkojen eteen.

Pientä päivitystaukoa havaittavissa, kun ei meille oikeastaan kuulu kauheasti mitään. Tai no, vietettiin superkiva juhannus Hämeenlinnassa kaveriporukalla järven rannassa. Mana meni moooooonta kertaa uimaan, Muumi ei kastanut edes tassujaan. Saunaankin neitoset tulivat ja lopulta piti ajaa ne pois sieltä, että pääsi heittämään löylyä. Ainoat ongelmat aiheutti olohuoneessa pelattu ilmakiekko, joka sai jostain syystä Manan kiihtymään. Johtuikohan kiljuvista ihmisistä ja lentävistä esineistä, hmm... Noh, kun neiti meni kierroksille, käskin sen makkariin ja meni kyllä oikein nätisti sinne. Muumi ei välittänyt ilmakiekosta ollenkaan, mutta se nyt on muutenkin miljoona kertaa rauhallisempi koira.

Kesäloma kolkuttelee jo ihan oven takana: Isäntä lomailee jo, mulla alkaa vasta ensi viikolla. Mulla tosin sen verran heikko happi, että olen ollut sairauslomalla jokusen päivän. Noh, koirat tykkää, kun on koko perhe paikalla.

Koska Mana on edelleen aina välillä kireä kuin viulun kieli, päätettiin koittaa jotain uutta. Ennen ruokimme tytöt vain iltaisin, mutta nyt jaoimme safkat kahteen osaan. Aamulenkin jälkeen (siinä aamuseiskan hujakoilla) neidit saavat sapuskaa ja sama toistaa iltaseiskalta. Saapi nähdä, auttaako se. Nimittäin voihan mussuilla olla nälkä ja se saattaa tehdä Manan kiukkuiseksi. Jännityksellä odotamme, auttaako. Koitetaan myös välttää tilanteita, joissa hermostuu herkästi. Kaikkia ei voi kuitenkaan välttää, vaan niistä pitää vaan selvitä (esim. kotiintulot).

Muuten menee tositositosi kivasti. Oltiin taas kyläilemässä viikonloppuna ja päästiin saunaankin: Mana kiipesi heti ylälauteelle, mutta Muumi pysytteli poissa löylyhuoneesta. Se ei niin kauheasti välitä lämmöstä, vaikka muuten aina lähelle pyrkiikin. Ja vaikka maisemat olivat vieraammat kuin kotioloissa, osasivat tytöt kävelläkin hienosti.

Sunnuntaina lenkki meni ihan poskelleen, kun jäniksiä oli IHAN joka puolella. Niitä oli kymmenisen ja ne juoksivat niin pellolla kuin tiellä. Muumi tyytyi tuijottelemaan niitä, mutta Mana meni heti kierroksille. Koska en saanut siihen enää otetta, tein U-käännöksen ja palasin kotiin. Ajattelin säästää omia hermojani :) Tänään koin ihan erilaista, kun Mana tyytyi vain vilkaisemaan jänistä ja valitsi mut sen sijaan. Sama toistui tien ylittäneen kissan kohdalla (ei ollut musta, hehe). Päästiin myös kaverisakemannista ohi, joka on aina ollut Manalle ihan mahdottomuus. I'm so terribly happy! <3 Sakun taluttajakin huusi meille perään, että pirun hyvin meni. XD

Mitäs muuta, hmm... Ilmassa on edelleen isottelua, Manaa nyt taas kismittää joku juttu. Kunpa saisin muokattua neidistä lempeämmän ja rauhallisemman, olisi se täyden kympin koira. Muumi alkaa jo olla sellainen, kunhan hihnassa vetämisen saisi pois. Lisäksi toivoisin, ettei se hätääntyisi niin helposti.

Työpäiviä on jäljellä enää 18, sit alkaa odotettu kesäloma.

Kun tulin eilen töistä kotiin, löysin meidän aidasta kiipeilemästä pari nuorta jantteria. Toinen niistä asuu meidän naapurissa, toinen oli joku sen kaveri. Menin siihen viereen ja pyysin nätisti, että tulkaahan pojat pois meidän aidalta. Mä luulin, että hommahan ois ollut tällä selvä, mut ei. Pikkumarakatit alkoivat inttää, että "miks, kyl meil on oikeus tässä kiipeillä". Meinasin hämmentyä, mutta eipä auttanut muu kuin suoristaa ryhti ja ottaa oikein aikuismainen puhutteleva äänensävy ja sanoa, että aita on meidän tontilla, se on meidän rakentama eikä se ole mikään kiipeilypuu. Kerroin, että meillä on kaksi isoa koiraa, joiden takia olemme tehneet tuon aidan. Saapi nähdä, menikö käsky perille. Se naapurin pojan kaveri oli ainakin niin uskomaton tapaus, etten yhtään ihmettelisi, vaikka kiipeily jatkuisi tuttuun malliin. Kyllä mä ymmärrän, että lapset ovat omasta mielestään maailman napoja, mutta toi eilinen käytös oli kyllä ihan ruokotonta.

Nyt on taas NIIIIIIIIN paljon paremmat fiilikset. Mana on käyttäytynyt jälleen mitä mainioimmin, myös Muumia kohtaan. Lenkilläkin päästiin ohi ahtaalla pyörätiellä räyhänneestä pikkusudista ilman mitään ongelmia <3

Muumi oli eilen oikealla hellyyspakkauspäällä. Änkesi jatkuvasti viereen rapsutettavaksi ja tuli tuijottamaan häntää heiluttaen. Mana taas oli lähes tuollainen aamulla, tuli pussailemaan mun aamunaamaa :)

Mun kultamussukka, suloinen yhdistelmä esikoista (koska on mun eka koira) ja kuopusta (sillä on Muumia nuorempi), maailmankaikkeuden kaunein ja rakastettavin saksanpaimenkoira näytti taas eilen sen puolensa, josta en tykkää sitten yhtään. Ensinnäkin se räyhäsi, murisi ja riehui turpa rullalla koiralle, jonka kanssa ollaan käyty useaan otteeseen lenkkeilemässä metsässä ja aina on mennyt hurjan hyvin. Ei päästetty koiria enää edes yhteen, kun Mana ei osannut yhtään käyttäytyä. Väitänkin, että olisi varmasti käynyt kiinni, jos ei olisi ollut verkkoaitaa välissä. Hetki tuon jälkeen tyttö kävi vielä Muuminkin kimppuun, tosin se oli mun vika. Olisin nimittäin halunnut näyttää temppuja, joita Mana osaa, mutta sitten Muumikin tuli siihen kärkkymään ja Mana suuttui. Matsihan siitä tuli. Tarvitsin kaverin apua, kun en saanut niitä yksin irroitettua toisistaan. Onneksi ei tullut haavoja ja selvittiin vain säikähdyksellä. Mutta voitte kuvitella, kuinka paljon ottaa päähän. Loppupäivä sujui taas nätisti, mutta tänään aamulla ilmassa oli jälleen isottelua. Mana kuitenkin uskoi kun kielsin, rauhoitteli tilannetta haukottelemalla ja lopetti isottelun.

Manan käytös muuttui tuollaiseksi sen jälkeen, kun se sai pennut. Mehän jouduttiin agilitykin lopettamaan, kun tyttö ei enää sietänytkään toisia koiria. Harmittaa vietävästi ja eniten siksi, etten ole vielä keksinyt, kuinka saisin karsittua nuo ikävät puolet tytöstä pois. Muutenhan Mana on ihan unelma. Tänäänkin aamulenkillä se käveli niin upeasti, kuin koira vaan ikinäkin voi kävellä. Ihan vierellä, piti kontaktia yllä ja jätti muun muassa fasaanit ja jänikset huomioimatta. En ikinä uskoisi samaksi koiraksi kuin mitä se oli eilen.

Onneksi aina ei ole tällaista. Mana ja Muumi tulevat yleensä mitä mainioimmin juttuun. Välillä vaan tulee kuraa niskaan sammioittain kerralla, aaaargh.

Tein eilen aurinkoisen ilman fanina koirien kanssa ylimääräisen lenkin. Noo, päästiin kotitien päähän, johon nurkan takaa ilmestyi kultainennoutaja. Sitä taluttanut mummo tarttui hurttaa kaksin käsin kiinni ja pysähtyi tien päähän odottamaan, että päästään ohi. Johtuiko intensiivisestä kyttäyksestä vaiko jostain kuun asennosta ja kiinalaisesta horoskoopista, alkoi Mana räyhätä sille jo kaukaa. Ihan loputonta möykkää, en saanut hiljaiseksi millään. Sitten vielä Muumi otti mallia ja alkoi sekin haukkua. Molemmilla karvat pystyssä kuin liimattuna, hännät viivasuorina taaksepäin. Pysyin kyllä itse rauhallisena enkä alkanut kieltää itsekin räyhäämällä, vaan rauhallisen maltillisesti, niin möykkä loppui kun päästiin koiran kohdalle. Sit vaan jatkettiin eteenpäin kuin mitään ei ois tapahtunutkaan. Teki mieli kiroilla ja kääntyä takaisin, tyylin "ei sit väkisin, prkle". Mutta määrätietoisesti talsin vaan eteenpäin ja loppulenkki meni kuin unelma. Toisista koirista päästiin ohi tosi upeasti, kumpikaan ei haukkunut yhtään. Eivät edes vetäneet toisten koirakoiden suuntaan, olivat vaan kiinnostuneita musta. Ja kun joku tien vieressä penkillä istunut mummo alkoi jutella meille, kävivät tytöt nuuhkaisemassa häntä rauhallisesti ja istuivat sitten odottamaan. Nainen kehui, että voivoi, kun ovat rauhallisia koiria :) (Kertoi se myös, että hänen siskollaan on ripuli, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina).

On se jännä, miten koirilla tuntuu olevan vähintään kaksi täysin vastakkaista persoonaa. Mana on enimmäkseen mitä kultaisin suloisuus, joka ohittaa niin toiset koirat, hevoset kuin porsaatkin vilkaisulla. Ja sit välillä se on sekunnin sadasosassa Muumin päälle räjähtävä ärripurri, joka rälläköi vastaantulijoille. Onneksi olen saanut tuon räyhäämisen tosi hyvin kuriin, mutta edelleen on pari hurttaa, joiden ohi me ei kerta kaikkiaan päästä haukkumatta. Harmi vaan, että just ne kaks koiraa asuu ihan meidän naapurustossa. Viimeksi eilen kohtasimme jälkeen sen vanhan labradorinnoutajan, joka jostain syystä saa Manan AINA räksyttämään. Mä jo luulin, että kas, nyt päästään ohi, mut ei. Just kohdalla nosti karvat pystyyn, yritti vetää koiran suuntaan ja alkoi möykätä. Blääääääääh. Mutta ehkä me vielä joskus onnistutaan. Alkutilanteessahan tuo räyhäsi ihan jokaiselle nelijalkaiselle, nyt enää muutamalle. 

Muumillakin on kaksi puolta. Se on yleensä ihanan tottelevainen ja kultainen suloisuus, joka tekisi mitä tahansa mun tai Isännän eteen. Mutta kun Isäntä vaihtoi autoonsa renkaita ja jätti farmarin takaluukun auki, hyppäsi Muumi sinne välittömästi eikä uskonut käskyä tulla ulos. Siellä se sitten istua jökötti eikä ottanut askeltakaan siirtyäkseen. Oli vaan päättänyt, että ”minähän en kyydistä jää”. Meikätyttö sitten paineli rehvakkaasti ulos. Otin vakuuttavan komentoääneni ja käskin neidin tulemaan ulos. No eipä tullut, ei. Katsoi vaan hienovaraisesti mun ohi ja ignoorasi käskyn täysin. Hetken siinä seisoskelin kysymysmerkkinä, kunnes keksin hinata tytön autosta ulos takaluukun suojana olleen lakanan avulla. Vitsit sitä voitonriemua: sain tuon jässikän ulos, vaikkei käskyä totellutkaan.

Sitten haluan vielä esittää julkiset pahoittelut anopille. Me nimittäin oltiin heillä kylässä viime viikonloppuna ja Mana päätti päästää anopin jumppapallon päivistään. (Eikä muuten ollut edes eka kerta: tuo pallo me ostettiin edellisen Manan tuhoaman pallon tilalle). Koko porukka kahviteltiin kaikessa rauhassa, kunnes olohuoneesta kuului jämäkkä ”Puff!”. Menin tietty heti katsomaan, mistä moinen möykkä. Siellä meidän veikeä pikku-saku seisoi hitaasti tyhjenevän pallon edessä. Sorry Leena – me kyllä ostetaan sulle toinen pallo! (Olisikohan keilapallo kestävämpi?)

Mitä muuta voi ihminen toivoa: hyvää seuraa, aurinkoa, grillissä kypsyvät pihvit? Kuva viikonlopulta äitienpäivänvietosta lapsuusmaisemista, isä nappasi otoksen tyttärestään ja "lapsenlapsistaan".

Oli kyllä mukava viikonloppu. Oleskeltiin vaan ja lenkkeiltiin. Lisäksi minä, Isäntä ja koirat ahtauduttiin jälleen saunan ylälauteille. Mana oli siellä ensimmäisenä, Muumi tuli perässä läheisyyshakuisuutensa pakottamana, mä menin omasta vapaasta tahdosta ja Isäntäkin kai. Enkä edes heittänyt ketään liiallisella löylynpaiskomisella ulos. XD

Temppuilinkin vähän Manan kanssa. Alla todiste erittäin hyödyllisestä käskystä, jonka olen tytölle opettanut.

Ja lisää temppuilua:

Kuvat otti isäni. Meillä oli hauskaa. Toivottavasti Manallakin. ;)